Kuluvat viikot ovat olleet aika mukavaa aikaa. On voinut vielä nauttia Nigerian hyvistä puolista, ja toisaalta huonoina hetkinä on voinut ajatella ettei tätä enää kauaa kestä. Näin loppusuoralla oltaessa voin paljastaa, että pari kertaa meillä on ollut tosi lähellä, ettemme ole pakanneet kamppeitamme ja lähteneet pois kesken kaiken. Syynä ei ole ollut itse täällä asumiseen liittyvät tekijät, vaan miehen työhön liittyvät ongelmat. Niitä on vaikea tässä yksiselitteisesti eritellä, mutta hänen työnsä on ollut monella tavalla todella haastavaa, väsyttävää ja stressaavaa. Vaativan työn lisäksi on ollut vaikeaa esimerkiksi saada pidettyä lomia, kuten jo aiemmin viittasinkin. Ehkä miehelle sattui työpaikka, jossa vaikealla tavalla yhdistyvät kankea organisaatio, nigerialaisen (työ)kulttuurin haasteet sekä yksittäiset hankalat kollegat.

Ei siis ollut vaikeaa tehdä päätöstä siitä palatako kotiin vai hakea jatkoa nykyisen organisaation palveluksessa. Silti silloin tällöin mietimme sitä, tulemmeko joskus myöhemmin katumaan sitä, että päätimme jättää diplomaattielämän, meillä kun on kuitenkin molemmilla kiinnostusta kansainvälisiin tehtäviin. Toisaalta ajattelen, ettemme polta tässä mitään siltoja takanamme, vaikka ehkä yhden oven suljemmekin. Jos intoa myöhemmin tulee, niin eiköhän kaikki ole vielä mahdollista. Juuri nyt on kuitenkin päällimmäisenä odotus siitä, että pääsemme takaisin pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan (jossa työnantajat esimerkiksi kunnioittavat työntekijöidensä vapaa-aikaa ja perhe-elämää) sekä lähemmäs perhettä ja ystäviä.

Kansainvälisessä työssä on omat haasteensa, varsinkin mikäli se edellyttää muuttamista maasta toiseen muutaman vuoden välein. Mukana muuttavan puolison saattaa olla vaikea löytää mielekästä työtä / muuta tekemistä. Istuimme eräänä iltana miehen työporukan kansainvälisten (=ei-nigerialaisten) jäsenten kanssa, ja totesimme että minä olin ainoa paikalla oleva puoliso. Kaikkien muiden miesten vaimot olivat matkustaneet pois joko pidemmäksi tai lyhyeksi aikaa. Jotkut heistä asuvat pysyvästi eri maassa kuin puolisonsa.

Monien diplomaattipuolisoiden on ollut vaikea sopeutua tänne Abujaan ja löytää tekemistä. Minulla on ollut onnea, koska olen koko ajan ollut itse työelämässä, mutta ilman työpaikkaa voi olla että minäkin olisin jo kyllästynyt ja lähtenyt, joko miehen kanssa tai ilman. Joku sanoi, että miehen työpaikan katto-organisaatio on tehnyt aiheesta tutkimusta ja todennut, että avioeroprosentit ovat heillä suurempia kuin ns. normaalissa työssä olevilla pareilla. En tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta voi ollakin. Eräs jo toisessa polvessa samaa organisaatiota edustava kollega kertoi, että hänen vanhempansa erosivat kun hänen äitinsä kyllästyi muuttamaan maasta toiseen miehensä työn perässä. Joten ehkä on perhe-elämän kannalta parempi että palaamme Eurooppaan, emmekä jatka kiertolaiselämää...

Tänään kävimme ehkä viimeistä kertaa torilla, shoppailin mm. kankaita. Ajattelin että jos vielä teettäisin jonkun vaatteen, ja loput kankaat otan mukaan kotiin mm. sisustuskankaiksi. Nyt alkaa tosiaankin olla viikot vähissä, ja pikkuisen alkaa jo olla levottomat jalat. Viimeinen kerta sitä ja viimeinen kerta tätä. Kotiinpalaamisen iloon alkaa sekoittua myös haikeutta kaikesta siitä mukavasta mikä pian jää taakse.