Autoilua emme ole vieläkään päässeet harrastamaan. Siihen on syynä se, että odotamme edelleenkin nigerialaisten ajokorttien sekä diplomaattikilpien saamista. Ilman niitä riski joutua poliisin pysäyttämäksi on liian suuri. Jos meillä olisi edes jommat kummat niin voisimme lähteä liikenteeseen, sillä diplomaattikilvin varustettua autoa eivät poliisit pysäytä (jolloin ajokortittomuus ei haittaa) ja taas toisaalta jos meillä olisi ajokortti, niin sitten ei haittaisi niin paljon vaikka poliisit pysäyttäisivätkin. Poliisin pysäyttämiseksi joutuminen ei ole vaarallista, mutta kylläkin epämiellyttävää. Poliisit pysäyttelevät mielellään varsinkin valkoisia siinä toivossa, että saisivat lypsettyä näiltä rahaa mitä mielikuvituksellisimpiin sääntöihin vedoten. Poliisien palkat ovat kuulemma kehnot, joten heidän on hankittava lisätienestejä muilla keinoin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tässä maassa useimmat asiat kestävät kauan, ja niin tämäkin. Auto on siis seisonut tyhjän panttina pihassa jo pari viikkoa. Sekä kilpihommaa että ajokorttiasiaa hoitavat tyypit miehen työpaikalla. Täällä tuntuu vallitsevan sellainen käsitys, että asiat on hoidettava järjestyksessä. Kukaan ei nimittäin halunnut aloittaa ajokorttien hankkimista ennen kuin meillä on auto. Totesivat vain että ”eihän teillä ole autoakaan” jos kyselimme ajokorteista.

Ajokorttien hankkiminen oli huvittava homma sinänsä. Mies meni tieturvallisuuslaitokselle hankkimaan ajokorttia itselleen ja minulle. Minä en siis ollut mukana. Hänen piti täyttää kaavake, jossa kysyttiin kaikkea mahdollista pituudesta ja veriryhmästä lähtien. Lopuksi piti laittaa allekirjoitus sekä sormenjälki (vasemmasta peukalosta). Mies sanoi asiaa hoitaneelle virkailijalle, että hänen pitää varmaan tulla myöhemmin uudestaan minun kanssani, jotta saadaan nämä henkilökohtaiset tunnisteet annettua. Virkailija katsoi miestä kuin tyhmää ja kysyi: ”Etkö osaa kirjoittaa vaimosi nimeä?” Mies myönsi osaavansa, ja virkailija käski häntä siis allekirjoittamaan kaavakkeen puolestani. Minun sormenjälkeni kohdalle virkailija pyysi miestäni tekemään pienemmän sormenjäljen toisella peukalollaan. Lopuksi miehen piti vielä maksaa ylimääräinen ”käsittelymaksu”, jonka suuruuden sai itse päättää. Tämä maksu (=lahjus) takasi että virkailija ei kadottaisi passikuvia tai kaavakkeita, ja että homma muutenkin tulisi hoidettua. Koko aikana kukaan ei ollut kiinnostunut näkemään meidän kansallisia tai kansainvälisiä ajokorttejamme, ajokokeesta puhumattakaan!