Jos viikko Sao Tomella olikin hermolepoa, niin paluumatka sitä vastoin osoittautui hermoja koettelevaksi koettelemukseksi. Lähdimme lauantaiaamuna veneellä ja bussilla Rolasin saarelta kohti Sao Tomen lentokenttää. Bussissa ei ollut ilmastointia, joten matkasta tuli hikinen. Olin väsynyt jo lentokentälle saapuessamme, lisäksi kurkkuni oli karmaisevan kipeä. Odotin kovasti kotiinpääsyä; kovin vähänpä tiesin tulevasta. Teimme lähtöselvityksen ja menimme lähtöaulaan odottamaan. Kaikki näytti hyvältä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Näimme koneen Lagosista saapuvan, ja matkustajat tulivat koneesta ulos. Odotimme milloin tahansa pääsyä koneeseen, mutta aika kului ja kului. Lopulta koneen kapteeni tuli odotusaulaan kertomaan, että koneesta oli laskeutumisen yhteydessä puhjennut rengas, emmekä pääsisi matkaan ennen kuin paikalle oli lähetetty uusi lentokone jostain, mistä liekään. Tämä tietäisi odottelua.

 

Hetken tuumailtuamme päätimme jättää lentoaseman ja lähteä kaupungille etsimään lounaspaikkaa. Sao Tomen lentokenttä on nimittäin niin pieni, ettei siellä ole ravintolaa. Lähdimme liikkeelle brittiläisen perheen sekä amerikkalaisen miehen kanssa, joihin olimme loman aikana tutustuneet. Lentokentän väki järjesti meille taksin, jolla pääsimme Sao Tomen keskustaan hotelliin. Sattumalta myös koneen perämiehistö oli tullut samaan paikkaan syömään, joten vitsailimme että ainakaan emme missaisi konetta, kunhan lähdön aika koittaisi.

 

Tilanteessa oli muitakin huvittavia piirteitä, kuten se että olimme lähtöselvityksen yhteydessä täyttäneet maastapoistumislomakkeet, ja sitten kun poistuimme kuitenkin lentokentältä, ei tämä kiinnostanut ketään. Lounastaessamme olimme siis periaatteessa jo poistuneet maasta, eikä periaatteessa kukaan olisi saanut tietää vaikka olisimmekin jääneet Sao Tomelle. Hihii...

 

Hidastempoisen lounaan jälkeen lähdimme takaisin kentälle, ja edelleen parin tunnin odottelun jälkeen pääsimme lopulta matkaan. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että päivän viimeinen lento Abujaan oli mennyt jo aikoja sitten. Seuraava askel olisi siis saada selville, missä viettäisimme yömme. Lentoemännät sanoivat, että meidän pitäisi vain Lagosiin saapuessamme mennä lentoyhtiön tiskille, ja nämä pitäisivät meistä huolta. Ja kissanviikset. Kun saavuimme Lagosiin noin kl. 23, oli lentoyhtiön väki jo mennyt kotiinsa.

 

Tilanne oli siinä mielessä kurja, että öinen Lagos ei mitenkään tavattomasti houkuttele seikkailuihin, varsinkaan meitä kaupunkia tuntemattomia. Muutenkin alkoi jo olla aika väsynyt ja epätoivoinen olo. Pelastukseksemme koitui tämä mainitsemani brittiperhe, joka auliisti tarjoutui ottamaan meidät ja amerikkalaisen matkakumppanimme luokseen yöksi, he kun asuvat Lagosissa. He saivat työnantajansa bussin hakemaan meidät lentokentältä kotiinsa. Vilkkuvaloin varustettu poliisiauto seurasi meitä koko matkan lentokentältä heidän asunnolleen, turvallisuussyistä tietenkin.

 

Nukuin raskaan päivän päätteeksi kuin tukki, ja seuraavana aamuna perheen autonkuljettaja (tällä kertaa ilman poliisisaattuetta) vei meidät lentokentälle. Ainoa asia, mikä tällä reissulla sujui helposti, oli uusien lentolippujen saanti. Ei siis onneksi tarvinnut riidellä siitä, vaan saimme liput ensimmäiselle Abujan lennolle melko nopeasti. Pääsimme sitten lopulta perillekin, n. 17 tuntia alkuperäisestä aikataulusta myöhässä.

Tämä selitys ehkä valottaa hiukan sitä, miksi olin etukäteen niin hermona lentojen vaihdosta Lagosissa. Meillä oli jo ennestäänkin ollut huonoja kokemuksia täällä matkustamisesta ja paikallisten lentoyhtiöiden "palvelusta" myöhästymisten sattuessa. Ei todellakaan voi luottaa siihen, että lentoyhtiö järjestää hotelliyöpymisen tarpeen tullen. Lagos on myös suuri ja turvaton kaupunki, jossa ei voi lähteä seikkailemaan keskellä yötä miten sattuu. Kuunnellessamme brittiperheen sekä Port Harcourtissa asuvan amerikkalaisen juttuja alkoikin tuntua lähes siltä, että olemme täällä Abujassa aika lailla herran kukkarossa.

Kotiinpalatessamme olimme väsyneitä, ja kaikenmaailman pikku- (ja vähän isommatkin) eläimet olivat valloittaneet asuntomme. Sen lisäksi autosta puhkesi rengas heti samana iltana. (Se episodi ansaitsisi ehkä oman blogimerkinnän.) Mahatautikin kunnostautui kotiinpalattuamme, enkä mennyt eilen töihin. Meillä olikin eilen "vain" opettajien koulutuspäivä, joten päätin kerätä voimia ensimmäistä opetuspäivää varten. Tänään palasin kouluun, ja päivä oli juuri niin masentava kuin ensimmäinen lomanjälkeinen päivä yleensäkin. Generaattoria korjattiin, eikä sähköä ollut puolinakaan aikoina, minkä takia tuntisuunnitelmat menivät samantien uusiksi ja kuumuus oli lähes sietämätöntä. Sen lisäksi lapset olivat ihan hyperaktiivisia ensimmäisen koulupäivän kunniaksi. Mutta eiköhän se tästä taas. Tämän viikon jälkeen enää 11 viikkoa koulua...