Viime viikot ovat olleet paljolti työn värittämiä, sillä työ on ollut paljon mielessä vapaa-aikanakin. Eihän missään uudessa työssä aloittaminen ole helppoa, mutta veikkaisin että näin äkkiseltään opettajan työ on sieltä haastavimmasta päästä. Ensimmäiset pari viikkoa olivat vaikeimmat, ja monena päivänä olisi kaduttanut, jos en olisi tiennyt että toinen vaihtoehto olisi todennäköinen työttömyys ja tyhjäntoimittaminen. Muista kyselemistäni työpaikoista ei ole nimittäin kuulunut yhtään mitään, ja hyvin suurella todennäköisyydellä olisin työttömänä, jos en olisi ottanut opettajan työtä vastaan. Joten siinä mielessä olen tyytyväinen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja kyllä siihen opettamiseenkin tottuu. En väitä, että tulen siitä välttämättä suuresti nauttimaan, mutta kyllä tuokin työ varmaan muuttuu mukavammaksi sitä mukaa, kun alkaa paremmin hallita homman. Jo 3,5 viikon kokemus on osoittanut, että suunta on ylöspäin.

 

Jonkinlaiset rutiinit alkavat siis muodostua, ja se on ihan tervetullutta. Vielä kaksi asiaa kun saisi kuntoon, niin olisi helpompaa. Ensinnäkin se auto... Olemme edelleen vangittuja tänne asuinalueellemme, kun ei ole sitä autoa. Nyt olemme jo sentään löytäneet auton, jonka haluamme ostaa, mutta siinä on vielä monta mutkaa matkassa (paperityötä) ennen kuin auto on meidän.

 

Toinen juttu on se internet. Olen aika eristyksissä, kun työajalla ehtii hädintuskin tarkistamaan tulleet sähköpostit (sekään ei työpaikan sääntöjen mukaan oikeastaan ole sallittua), mutta en voi kirjoittaa kenellekään messengerin tai skypen käytöstä puhumattakaan. Haluaisimme myös laittaa enemmän kuvia nettiin, mutta ei sekään onnistu ennenkuin saamme netin kotiin. Nyt olemme jo maksaneetkin siitä, mikä oli ehkä tyhmää, sillä yhtäkkiä internet-mies ei vastaakaan enää puhelimeen. Joko tämä vain kestää kauan tai sitten meitä on huijattu...

 

Perheen ensimmäinen malariatapauskin on sitten koettu. Miehelle nousi korkea kuume sunnuntai-iltana, ja aikamme pähkäiltyämme päätimme lähteä päivystävälle lääkärille. En uskonut, että tauti olisi malariaa, mutta olipa vain sittenkin. En tiedä, miten tämä oli mahdollista, kun olemme yrittäneet olla kaikin tavoin niin varovaisia (=käyttäneet malarialääkkeitä, hyttysverkkoja ja –myrkkyjä). Opimme siis ettei Lariam anna 100% suojaa malariaa vastaan. Kysymyksessä oli kuitenkin vain lievä malaria, sillä antimalarialääkkeiden syömisen ansiosta tauti ei iske niin pahana. Saimme päivystävältä mukaan kaikki tarvittavat lääkkeet, ja nyt tauti on jo voitettu.

 

Kun ottaa huomioon alkuhankaluudet töissä, sairastelut ja muut, niin ehkä tunnelmat eivät ole olleet mitenkään katossa viime aikoina. Joku kutsuisi tätä varmaan kulttuurishokiksi. En voi kuitenkaan valittaa että meillä täällä olisi mitenkään kurjaa, ehkä vain vähän tylsää. Huonoina hetkinä on hyvä tietää, ettei täällä ole pakko olla pidempään kuin vuosi. Jos taas alamme viihtyä, niin jäämme toiseksikin vuodeksi. Ensimmäinen vuosi meneekin varmaan sopeutumiseen ja sen tietämiseen, että alkaako täällä tosiaan viihtyä vai ei.