Nyt on ihan luvattoman kauan aikaa jo kulunut lomasta, enkä ole saanut matkakertomuksen toista osaa kirjoitettua. Toivottavasti vielä muistan mitä safarin jälkeen tapahtui...

 

Safarilta meidät vietiin suoraan lentokentälle, ja sitten seurasi minusta koko loman epämiellyttävin osuus, eli lento 12-paikkaisella lentokoneella Arushasta Sansibarille (tarkistin tässä välissä että kirjoitusasu suomeksi on S:llä eikä Z:llä kuten olen aiemmin kirjoittanut). Se oli ensimmäinen - ja ehkä viimeinen - kerta kun astuin jalallani pienkoneeseen. En muutenkaan välitä kauheasti lentämisestä, ja tuollainen kone ei viehättänyt ollenkaan, kun siinä ei oikein millään pystynyt unohtamaan että istuu metallihäkkyrässä ihan liian korkealla ilmassa ja minusta ainakin tuntui siltä, että kone voisi tippua maahan milloin tahansa.

 

Kaikki istumapaikat olivat täynnä, ja apupilotin paikallakin istui matkustaja (eikö pienkoneissa tarvitse olla kahta lentäjää?). Lentokammoani ei yhtään helpottanut pilotin tokaisu, kun hän käynnisti moottorin ja sanoi vieressä istuvalle matkustajalle: ”I’ll do the take off, you take landing, ok?” (suomeksi: minä teen nousun, niin hoida sinä laskeutuminen) Ensimmäiset 20 minuuttia istuin lähes paniikissa silmät kiinni, kunnes nousu oli ohi ja pahin turbulenssi poissa. Sitten onnistuin hiukan rentoutumaan, ja loppulento ja laskeutuminen meni ihan hyvin. Mies sanoi, että jos hän olisi tiennyt, miten reagoin pienkoneessa lentämiseen, niin olisimme ehkä sittenkin harkinneet 10 tunnin bussimatkaa... No, mikä ei tapa, se vahvistaa, ja tarkemmin ajatellen ehkä tekisin saman uudestaankin.

 

Sansibarilla iski vastaan kuuma ja KOSTEA ilma. Huh hellettä! Hiki alkoi virrata välittömästi. Safarinjärjestäjämme oli määrä järjestää meille hotelli Sansibarin pääkaupungista Zanzibar Townista (jota myös Stone Towniksi kutsutaan, vaikka tarkkaan ottaen Stone Town on vain yksi osa Zanzibar Townia, jos nyt olen asian oikein ymmärtänyt). Olimme kyllä kertoneet heille, mikä oli matkamme budjetti, mutta ilmeisesti jossain välissä oli tapahtunut katkos tiedonkulussa, koska meidät vietiin hotelliin, jonka huonehinta ylitti budjettimme aika reilusti. Ongelmana oli, että Stone Townissa oli juuri silloin joku musiikkifestivaali, eikä oikein missään majatalossa ollut sijaa. Aikamme pähkäiltyämme päätimme jäädä tähän kalliiseen hotelliin yhdeksi yöksi, ja lähdimme saman tien kaupungille etsimään uutta hotellia. Jouduimme etsiskelemään tovin, mutta löysimme lopulta erään guest housen, joka oli kylläkin halpa, mutta muuten aika kaamea. Hyvää siinä oli kuitenkin sijainti, eli se oli ihan kävelymatkan päässä keskustasta.

 

Vietimme Stone Townissa kolme päivää. Kiertelimme kaupungin kapeilla ja sokkeloisilla kujilla, nautimme kivoista kahviloista ja ravintoloista, sekä jopa shoppailimme vähän. Enpä muista, että olisin aikoihin niin paljon ilahtunut matkamuistomyymälän näkemisestä! Lähinnä ostoskassiin kertyi huiveja, teetä/kahvia ja kirjoja (Abujan ainoa kirjakauppa on ollut suljettuna nyt jo useita kuukausia) ym. pientä. Sansibarilla oli valtavasti turisteja, ainakin Nigerian oloihin tottuneen mielestä. Suomalaisia ja muita pohjoismaisia oli varsinkin aika paljon. Erään kahvilan terassilla tapasimme jopa mieheni vanhan opiskelukaverin, joka sattumalta oli siellä lomailemassa!

 

Kuten sanottu, kaupungissa oli menossa musiikkifestarit, mutta emme kuitenkaan sitten jaksaneet lähteä mihinkään konsertteihin, vaikka periaatteessa olisi kiinnostanutkin. Valitsimme kuitenkin yhtenä päivänä illalliskohteeksi sellaisen ravintolan, jossa oli festarien puitteissa live-musiikkia. Se oli hauska paikka: ovella otettiin kengät pois, sitten mentiin ravintolasaliin, jossa istuttiin tyynyillä, ja ruoka tarjoiltiin matalilta pöydiltä. Musiikkikin oli hauskaa (tyyli nimeltään taarab).

 

Toisenakin iltana meillä oli onnistunut illalliskokemus. Opaskirjan suosittelemana olimme varanneet pöydän ravintolasta nimeltä ”Two tables” eli kaksi pöytää. ”Ravintola” oli erään paikallisen pariskunnan koti, jossa heillä oli kirjaimellisesti kaksi 8 hengen pöytää. Kun saavuimme, meidät ohjattiin viiden muun meille ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa samaan pöytään. Esittäydyimme, ja juttu alkoi luistaa. Meillä oli oikein hauska illallishetki kiinnostavien ihmisten seurassa, ja isäntäpariskunta tarjoili erilaisia paikallisia herkkuja. Pöydässämme oli mm. Tansaniassa asuva ja työskentelevä amerikkalainen opettaja, kanadalainen mies joka oli lähtenyt pyöräretkelle Afrikkaan, sekä iäkkäämpi amerikkalaispariskunta joka oli asunut Nigeriassa joskus vuosia sitten.

 

Yhtenä päivänä lähdimme mausteretkelle. Sansibar on tunnettu mausteistaan, ja pääsimme katsomaan, miltä erilaiset maustekasvit näyttävät (mm. se paljonpuhuttu pippuri). Tämäkin retki oli ihan mukava, ja tapasimme myös tällä retkellä kiinnostavia ihmisiä. Pääsimme myös maistelemaan eksoottisia hedelmiä suoraan puusta / pensaasta (mm. litchi, ananas, greippi), ja retken päätteeksi söimme kylän naisten valmistamaa hyvää ruokaa.

 

Kolmen kaupunkipäivän jälkeen suuntasimme saaren pohjoiskärkeen Nungwi-nimiseen paikkaan. Nuo kolme päivää olivat ehkä Sansibarilla viettämistämme kaikkein huolettomimmat. Nungwi on oikea turistirysä, mutta ei se yhtään haitannut, pikemminkin ehkä juuri sitä olimme kaivanneet. Meillä oli hyvätasoinen hotelli, kävelimme rannalla, uimme meressä ja uima-altaassa, lekottelimme ja luimme kirjoja, joskus iltapäivisin tilasimme hartiahierontaa ja otimme kaikin puolin rennosti.

 

Yhtenä päivänä kävelimme pienelle kilpikonnafarmille. Se oli sellainen (vesi-)kilpikonnien suojeluprojekti, jota rahoitetaan ainakin osin turistien tuomilla pääsymaksuilla. Periaatteena oli kai se, että he keräsivät talteen kilpikonnan munia, ja sitten kun kilpparit olivat tarpeeksi isoja, niin ne päästettiin vapaaksi. Se oli kiinnostava paikka, ja saimme ottaa kilppareita käteenkin (tosin vain vauvoja, aikuiset kilpikonnat olivat valtavan isoja köriläitä).

 

Vietimme Nungwissa kolme päivää, ja sen jälkeen matkasimme vielä saaren itäpuolelle viimeisiksi kolmeksi päiväksi katsomaan millaista siellä on; tarkemmin ottaen sijaintimme oli Uroa. Siellä oli hyvin rauhallista, eikä niin paljon turisteja. Itäranta ei ollut yhtä hieno kuin pohjoisranta, koska sinne kertyi jonkun verran merilevää, mutta pystyimme silti uimaan meressä. Lisäksi teimme kävelylenkkejä rannalla ja yhtenä päivänä kävimme snorklaamassa.

 

Snorklausretki alkoi aamupalan jälkeen siten, että lähdimme pikkuisella puuveneellä kohti avomerta. Emme kyllä onneksi matkanneet ihan keskelle Intian valtamerta, vaan ankkuroimme noin tunnin veneilyn jälkeen erään niemenkärjen sivustalle. Ensin vähän ihmettelin, miksi pysähdyimme juuri siihen paikkaan, mutta syy selvisi vähän myöhemmin. Sitten räpylät jalkaan, naamari naamalle ja hyppy veneestä mereen. Ihan noin se ei kyllä minun kohdallani mennyt, koska olin elämäni ensimmäistä kertaa kunnolla snorklaamassa. Minulla meni jonkun aikaa, ennen kuin ylitin henkiset esteet ja toisaalta opin hengittämään röörin kautta merivettä nielemättä... Kun lopulta sain tekniikasta kiinni, niin hommahan oli tosi hauskaa! Veneemme oli ankkuroitu koralliriutan yläpuolelle, ja kun kasvot laittoi veteen, niin voi kuvitella olevansa keskellä luontodokumenttia! Korallit ovat kyllä kauniita. Monenlaiset kirkkaanväriset ja hassunmuotoiset kalat uiskentelivat kanssamme riutan yläpuolella, ja niitä oli hauska katsella.

 

Snorklaamisesta jäi hyvä mieli, ja se oli pienellä lentokoneella lentämisen lisäksi toinen sellainen henkinen itseni voittaminen. En ole nimittäin koskaan oikein tuntenut oloani kotoisaksi vedessä tai ilmassa, vaan pysyttelisin mieluiten jalat tukevasti kuivalla maalla. Snorklaaminen opetti myös meille erään läksyn: ensi kerralla snorklaamme t-paidat päällä. Vaikka olimme aamulla huolellisesti rasvanneet selkämme aurinkovoiteella, niin olisihan se pitänyt arvata, kuinka käy kun lilluu selkä vedenpinnalla... Vaikka snorklasimme ehkä vain 1,5 tuntia, ja veneessä puimme heti vaatteet päälle, niin vahinko ehti kuitenkin tapahtua. Saimme selkäämme iloisen kirkkaanpunaisen värin!

 

Vaikka loma oli kaikin puolin ihana, niin Uroan viimeisinä päivinä minulla alkoi olla sellainen olo, että voisi jo palata kotiin Abujaan. Paluumatka oli pitkä yöpymisineen Addis Abebassa, mutta onneksi kaikki sujui hyvin, ja saavuimme kotiin aikataulun mukaan iltapäivällä, niin että ehdimme purkaa laukut, pestä pyykkiä ja rentoutua vähän ennen seuraavana päivänä töihin menoa.

 

Olin ajatellut loman aikana viisastuvani jollain lailla Itä- ja Länsi-Afrikan eroista, mutta nyt huomaan, etten osaakaan sanoa siitä mitään kuolematonta tai edes kohtuullisen järkevää. Kai siellä pitäisi oleskella pidemmän aikaa, ja ennen kaikkea asua ja tehdä töitä (eikä pelkästään lomailla), jotta osaisi sanoa mitään vedenpitävää. Ulkonaisesti minusta siellä näytti aika samalta kuin täälläkin: maalaiskylissä asutaan samanlaisissa hökkeleissä kuin täälläkin. Jotenkin tuli kuitenkin sellainen olo, että Tansaniassa asiat olivat jollain lailla paremmin organisoidut kuin täällä Nigeriassa: liikenne oli rauhallisempaa, vähemmän kaikenlaista säätämistä jne. Ja tietysti Tansaniassa on niin paljon enemmän turismia, että siellä on kunnollisia ravintoloita ja hotelleja ja sillä lailla helpompaa. Toisaalta se ihmetytti, miten huonosti ihmiset puhuivat englantia jopa hotelleissa ja ravintoloissakin.

 

Nyt olemme sopeutuneet taas Abujan arkeen. Alkaa olla jo hiukan lähtölaskun tunnelmaa, kun viimeiset kuukaudet Nigeriassa ovat nyt käsillä. Meillä ei ole ihan vielä tiedossa tarkka kotiinpaluupäivä, eikä viikkokaan, mutta eiköhän asiat vähitellen selviä.