Eilen sain ensimmäisen kosketuksen siihen, miten köyhät nigerialaiset elävät. Joka toinen lauantai täällä on expatien (=täällä työskentelevien ulkomaalaisten) hölkkä-/kävelytapahtuma. Lenkki on joka kerta erilainen, yleensä kaupungin ulkopuolella luonnon helmassa. Eilen olimme taas reippailemassa, ja lenkki lähti ihan kaupungin laidalta. Loppuvaiheessa alkoi reitin varrelle ilmestyä rähjäisiä tönöjä. Minulta meni jonkin aikaa tajutessa että kävelimme itse asiassa pienen kylän halki, ja että näissä tönöissä tosiaankin asui ihmisiä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kylän talot olivat sementistä valettuja tai laudoista kyhättyjä pieniä asumuksia, niissä oli ehkä lauta- tai peltikatto. En tiedä oliko niissä ollenkaan lattiaa vai pelkkä maalattia. Kylän läpi kulkeva tie oli kuoppainen soratie. Jotkut ajelivat polku- tai moottoripyörillä, autoja ei juuri näkynyt. Lapsia ja aikuisia oleskeli ulkona enemmän tai vähemmän rähjäisissä vaatteissa. Joillakin oli vuohia tai kanoja talon liepeillä. Yhdessä rakennuksessa oli pieni kauppa: yksi pieni huone, johon oli pinottu tarvikkeita puisille hyllyille. Viereisen talon oven yläpuolella luki "ravintola", ja teksti olikin tarpeen, muuten en olisi ikinä arvannut tuota rähjäistä hökkeliä ravintolaksi. Rakennuksen ulkopuolella oli jollain naisella kattila nuotiolla. Kylässä oli myös kirkko, se oli koko kylän hienoin rakennus. En usko että tuossa kylässä oli sähköjä, ehkä ei juoksevaa vettäkään. Ensimmäistä kertaa täällä olon aikana tunsin tulleeni siihen maailmaan, josta televisiossa näkee kuvia kun he raportoivat Afrikasta.

 

Retkueemme pysähtyi kylän erääseen ravintolaan juomatauolle. Kylän ihmisiä, varsinkin lapsia, kerääntyi ihmettelemään joukkoamme. Joku pyysi rahaa, useimmat katsoivat vain eivätkä sanoneet mitään. Jotkut tervehtivät tai vilkuttivat ohikulkiessamme. Tiedostin kiusallisen selvästi sen miten erilaista elämää minä ja tuon kylän asukkaat elävät. Samalla tunsin avuttomuutta siitä että minä, rikas köyhien keskellä, en mitenkään osannut / osaa auttaa heitä. Eräs joukkomme jäsen totesi että hänen aurinkolasinsa maksoivat todennäköisesti enemmän kuin jotkut näistä kylän asumuksista.

 

Tämä oli minun ensimmäinen kosketukseni siihen todellisuuteen, jossa varmasti niin monet nigerialaiset elävät, ja olen pohtinut sitä paljon jälkeenpäin. Tämä kylä sijaitsee vain lyhyen kävelymatkan päässä Abujan hienoimmasta ja kalleimmasta kaupunginosasta, ja kuitenkin se on kuin kokonaan toinen maailma. Pois kävellessämme vastaan tuli lapsia kantaen päänsä päällä lautapinoja. En tiedä olivatko laudat menossa rakennusaineiksi vai polttopuiksi, mutta pienimmät noista lapsista olivat ehkä vain noin 6-7-vuotiaita.

 

Sain suomalaiselta ystävältä naistenlehtiä lainaan. Tänään niitä lukiessani jutut useiden satojen eurojen arvoisista design-koriste-esineistä eivät jaksaneet sykähdyttää. Tuntui lähinnä turhalta ja typerältä käyttää niin paljon rahaa johonkin niin tarpeettomaan, kun jollain toisella olisi noille rahoille niin parempaa käyttöä. En väitä, että Afrikka-kokemukset tekevät minusta millään lailla paremman ihmisen, mutta olisi hyvä jos edes joskus Eurooppaan palattuanikin muistaisin mitä täällä tuli mietittyä. Toisaalta pelkkä muistaminen ja itsensä syyllistäminen ei itsessään auta näitä ihmisiä pätkänkään vertaa. Mutta kuinka heitä sitten voisi auttaa? Haluavatko he edes mitään apua vai onko tämä vain tyhmää rikkaan valkoisen surkuttelua?

 

En ole koskaan ollut kovin idealistinen, mutta tämä lyhyt aika Nigeriassa on tehnyt minut ehkä entistäkin kyynisemmäksi. Tuntuu siltä että elämä vain on epäreilua, eikä sille voi mitään. Jotkut syntyvät rikkaiksi ja jotkut köyhiksi. Joillakin mailla menee hyvin, toisilla ei. On niin vaikeaa katkaista näitä kierteitä ja muuttaa asioita.