Nyt on jo kuudes opetusviikko menossa... Töissä menee päivä päivältä mukavammin. Opetukseen osaa jo suhtautua vähän rennommin, eikä enää iske paniikki jos ei jokaista opetusminuuttia ole suunniteltu etukäteen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Oppilaat alkaa tulla tutuiksi, tosin en vieläkään millään muista kaikkien nimiä. Aika monia jo kuitenkin. En ole koskaan ollut hyvä muistamaan ihmisten nimiä, eikä se täällä varsinkaan ole helppoa. Monilla nigerialaisilla on minun onnekseni englantilaisia nimiä (kuten Daniel, Matthew, David, Kelly jne) ja ne on helpompi muistaa kuin perinigerialaiset nimet (kuten Sesughter, Unwana, Wylumva, Funto jne). Nigerialaisissa nimissä on sekin hankaluus etten oikein tiedä kuinka ne lausutaan, ja sekin on aika noloa etten voi nimestä päätellä onko kyseessä tyttö vai poika. No toivottavasti ehdin oppia nimet siihen mennessä kun kolmen viikon päästä pitää antaa ensimmäiset arvosanat (kamalaa). Lukuvuosi on jaettu 4 jaksoon, joiden päätteeksi oppilaat saavat välitodistukset. Minulla on siis karkeasti arvioituna noin 200 oppilasta (10 luokkaa) joten on niitä nimiä opeteltavaksi asti...

 

Sekin on nyt muuten selvinnyt, miksi opettajat usein sekoittavat sisarusten nimiä keskenään. Kuinka niitä nyt ei saattaisi sotkea, kun sisarukset vielä muistuttavat niin paljon toisiaan. Minusta kaikki lapset (ja aikuiset) täällä muutenkin ovat niin samannäköisiä, että on vaikea erottaa kuka on kuka. Ilmeisesti mustilla on sama ongelma valkoisten kanssa: meille on usein tultu sanomaan, että näin sinut siellä ja siellä ihan varmasti, vaikka emme olisi olleet lähitienoillakaan.

 

Toinen koulumaailmaan liittyvä mysteeri on vielä selvittämättä: Miksi opettajien lapset ovat usein kaikkein pahimpia kauhukakaroita? Ei tietenkään kaikki, mutta väitän että meluajien joukossa on keskimäärin enemmän opettajien lapsia kuin ei-opettajien. Onko tämä sattumaa vai onko siihen joku syy?

 

Kuten sanottu, opetus sujuu paremmin ja tuntien suunnittelu on toisinaan jopa kivaa. Kuuntelen levyjä ja jammailen luokassa yksinäni... Olen myös oppinut soittamaan muutamia sointuja kitaralla, ja kitaran viritys sujuu jo rutiinilla. Jotain rumpujuttujakin olen oppinut! Lisäksi opin paljon uusia lauluja (englanninkielisiä) ja tietysti musiikkitietouskin karttuu.

 

Kurinpito sen sijaan tuottaa vähän päänvaivaa. Jatkuva äänen korottaminen kyllästyttää, mutta en tiedä mikä muukaan avuksi kun oppilaat pitävät omaa peliä luokassa. Kun ei ole aikaisempaa opettajankokemusta, niin ei ole myöskään mitään vertailukohtaa, enkä tiedä mitä pitää sietää lapsuuteen kuuluvana asiana, ja kuinka tiukkana heidän kanssaan pitää olla.

 

Aluksi kammoamani musiikkikerhokin keskiviikko-iltapäivisin on osoittautunut mukavaksi hommaksi. Tosin siinä on ollut kaikenlaista alkusäätämistä, ja vasta tänään (neljännellä kerralla) alkoi tuntua siltä että hommassa on jotain struktuuria. Musiikkikerhossa on kivaa se, että tyypit ovat siellä vapaaehtoisesti ja siksi kiinnostuneita musiikista. Toinen kiva puoli on se, että se ei oikeastaan ole pelkkä musiikkikerho, vaan musiikki- ja tanssikerho. Puolet kerhoajasta käytetään siis erilaisten tanssien harjoitteluun. Koulun ulkopuolelta tulee tanssiopettaja, ja tähän mennessä ollaan harjoiteltu salsaa. Se on mielettömän hauskaa, ja harkitsen vakavissani salsakurssille menoa.

 

Kivaa on myös se, että pääsen työmatkalle Ghanaan. Pääkaupungissa Accrassa on Afrikan kansainvälisten koulujen liiton järjestämä konferenssi ensi viikon keskiviikosta lauantaihin. Sinne lähtee kymmenkunta opettajaa meiltä. Tylsää on se että vasta jälkeenpäin kuulin että nuo päivät olisivat muuten olleet vapaapäiviä, joten minun ”lomani” menee sitten konferenssissa. Mutta ei se haittaa. Kiva päästä Abujan ja Nigerian ulkopuolelle. Lentomatkat (Abuja-Lagos-Accra-Lagos-Abuja) kyllä vähän hermostuttavat, mutta kaipa ne afrikkalaisetkin koneet ilmassa pysyvät. Matkustamme hyvämaineisella lentoyhtiöllä.